keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Lumoava luonto -lukuhaaste: lintuja ja kaloja

Juha Laaksonen: Kevät lintusaarella – Luontopäiväkirja
Gummerus, 2004
Sivuja: 176
Mistä sain kirjan: Kirjastosta


Tänään vietettävän Maailman vesipäivän kunniaksi Oksan hyllyltä -blogi laittoi käyntiin Lumoava luonto -lukuhaasteen, jossa tarkoituksena oli lukea luontokirjoja. Sopii hyvin minulle – halusin 12-15-vuotiaana tulla isona ornitologiksi (mikä tosin jäi haaveeksi vain). Lintuinnostus on nyt  kuitenkin herännyt uudelleen vuosien tauon jälkeen.

Luin haasteeseen kaksi kirjaa. Ensimmäinen, Juha Laaksosen Kevät lintusaarella oli sellainen lukuelämys, että se aiheutti minulle pienimuotoisen pakkomielteen saada opus omaan hyllyyn. Painos on loppuunmyyty joka paikasta. Divarista sen voisi kyllä löytää. Laaksosen kirjoittama ja runsain valokuvin kuvittama luontopäiväkirja valittiin Vuoden luontokirjaksi 2004. Kirja seuraa kevätmuuton etenemistä Ahvenanmaalla, Lågskärin majakkasaarella, 21.4.-7.6. Eikä havaintoja saada pelkästään linnuista, vaan myös horroksesta heräilevistä kyy- ja rantakäärmeistä sekä kevään ensimmäisistä kukista. Välillä meri myrskyää, välillä on niin kylmä, että hyönteissyöjälinnuille kelpaa ruoaksi vaikka lintumiesten tarjoama makkara; toisinaan saarelle tulee harvinaisia lintuvieraita, jotka houkuttelevat mantereelta myös bongarit paikalle.


Kirja on elämyksellinen, mutta se tarjoaa myös tuhdisti tietoa linnuista ja lintujen tutkimisesta. Saarelle viritellään verkkoja, joihin tarttuneet linnut rengastetaan. Saarella lintumiehet ja -naiset laskevat tarkkaan nähnyt lajit ja niiden lukumäärät. "Iltahuudolla" havainnot käydään lävitse. Lågskärillä myös pesii yllättävän monta lajia, se ei ole pelkkä muuttolintujen levähdyspaikka. Jokaisen päiväkirjamerkinnän lopussa on päivän säätiedot, havaittujen ja rengastettujen lintujen lajimäärät sekä uudet lajit. Arkiset toimet, kuten ruoanlaitto ja pyykinpesu karuhkoissa oloissa, on kuvattu suorastaan kotoisasti. Tälle kaupunkilaiselle tuli himo päästä majakkasaarelle ulkosaaristoon!

Luontotoimittajana ja -kirjailijana tunnettu Laaksonen on kirjoittanut myös dekkarin, Murha lintusaaressa (2015). Vaikka en olekaan rikoskirjallisuuden ylin ystävä, saatan laittaa kirjan lukujononi jatkoksi.


Maia Raitanen: Sano muikku! – Suomen viehättävin kalakirja
Into, 2015 (4. painos)
Sivuja: 150
Mistä sain kirjan: Omasta hyllystä


Tämä kirja sopii Maailman vesipäivään kuin nenä päähän tai kala veteen. Maia Raitasen kirjoittama ja kuvittama Sano muikku! on käteen sopiva söpöinen opus, jonka koko on noin vaaksa kertaa vaaksa. Hieman nikottelin tuota alaotsikkoa (olisiko kustantajan myyväksi tarkoitettu lisäys?), "Suomen viehättävin kalakirja", mutta kun se on aivan totta, niin mikäs siinä. Kirja on viehättävä.

Ainoaksi määritysoppaaksi kalojen maailmaan tämä teos ei ole ehkä riittävä, vaikka jokaisesta Suomen kalalajista kirjassa onkin realistinen tunnistuskuva. Aukeaman oikella sivulla taas on aina sarjakuvatyylinen piirros ja filosofisia lausahduksia kalojen suuhun pantuna. Harmi kyllä osa niistä on aikamoisia latteuksia. Raitanen on saanut tiivistettyä tietotekstin todella tiukkaan pakettiin. Tarkoitus ei ole tarjoilla kattavaa tietoutta joka kalalajista, vaan kertoa jokin tai muutama kiinnostava erityispiirre kustakin kalasta. Esimerkiksi kivinilkka on Suomen ainoa poikasia synnyttävä kala, jota siksi kutsutaan joissakin kielissä äitikalaksi. Tämä on sekä opettavainen että viihdyttävä kirja. Sellainen kiinnostuksen herättelijä, joka pökkää tarttumaan niihin paksumpiin (ja tylsempiin?) kalakirjoihin, jos haluaa tietää lisää faktoja.

Sarjassa on ilmestynyt vastaava pikkukirja myös ainakin Suomen nisäkkäistä. Harvoin voi sanoa lukeneensa jonkin lajimäärityskirjan kannesta kanteen, mutta tästä kompaktin kokoisesta kalakirjasta jaksoin lukea joka ainoan sanan.


tiistai 21. maaliskuuta 2017

Yhtä ja toista Mauri Kunnaksesta

Lotta Sonninen (toim.): Minä, Mauri Kunnas
Otava, 2009
Sivuja: 184
Mistä sain kirjan: Omasta hyllystä


Tällainen helmi oli jäänyt pölyttymään lukemattomana kirjahyllyyni: varmasti ihan jokaiselle tutun Mauri Kunnaksen elämäkerta. Lotta Sonnisen muistiinmerkitsemänä piirtyy kuva monipuolisesta kynänkäyttäjästä aina varhaisvuosilta lähtien. Kirjan ilmestymisen jälkeen Kunnaksen ura on toki jatkunut eikä teos siksi ole enää ihan ajantasainen. Elämäkerroissa on pakollinen paha mielestäni aina päähenkilön sukutaustan perusteellinen ruotiminen kirjan alkulehdillä. Tässä teoksessa koukkuna teoksen alussa kerrotaan Mauri-pojan lapsuudesta ja sukutaustaan siirrytään vasta kakkosluvussa. Se ei ole kuitenkaan onneksi puuduttavaa luettavaa, sillä Kunnaksen kirjoista löytyy jonkin verran viitteitä oman perheen jäseniin. Näistä oli päinvastoin mielenkiintoista lukea. Kunnas on itse dokumentoinut ääninauhoille sukunsa tarinoita.

Kirjan alkuosassa käydään läpi Kunnaksen nuoruutta ja kasvua Taideteollisen korkeakoulun opiskelijasta pilapiirtäjäksi ja lopulta lastenkirjailijaksi, joka kuvakirjallaan Joulupukki nousi maailmanmaineeseen. Varsinkin nuoruusvuosista Vammalassa oli kiinnostava lukea – mainiota ajankuvaa! Elämäkerrassa on joka aukeamalla todella runsaasti kuvamateriaalia: perhevalokuvia, teoksien luonnoksia ja varhaisia piirroksia. On hauska seurata Kunnaksen piirustustyylin ja -taitojen kehittymistä.

Teoksen loppupuoli käsittää kaikkien elämäkerran ilmestymisaikaan mennessä julkaistujen Kunnaksen kirjojen esittelyt. Uusimmat niistä ovat minulle aivan tuntemattomia. Mukana on myös katkelmia kirjojen saamista kritiikeistä. Tiesittekö, että aluksi kirjallisuuskriitikot eivät oikein sulattaneet ihmismäisesti toimivia ja vaatteisiin puettuja koirahahmoja? Suurin kriitikko töilleen taitaa olla kuitenkin piirtäjä itse. Elämäkerrassa on herkullisina paloina myös joitakin piirroksia, jotka syystä tai toisesta jäivät pois lopullisista kirjoista.


Menneenä viikonloppuna Mauri Kunnas oli Tampere kuplii -sarjakuvafestivaalin kunniavieraana. Olin menossa Tampereelle, mutta en sitten lopulta päässytkään festareille, iso harmi!

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan #36: Elämäkerta tai muistelmateos.


Mauri Kunnas: Joulupukki
Otava, 1981
Sivuja: [numeroimaton]
Mistä sain kirjan: Omasta hyllystä


Luin Mauri Kunnaksen kansainvälisesti tunnetuimman kirjan Joulupukki Lapsuuteni kirjasuosikit -haasteeseen. Tämä oli ainoa Kunnaksen kirja, joka minulla oli omana lapsena. Kirjastosta kyllä taidettiin lainata Koiramäki-kirjoja ja pikkusiskolla oli myöhemmin joitakin Kunnaksen kuvakirjoja hyllyssään. Joulupukki-kirja kuvaa värikkäästi Korvatunturin tonttujen ja itse päähenkilön, Joulupukin, työntäyteistä elämää ennen ja jälkeen joulunpyhien. Ja tietysti myös h-hetkellä – ihme kyllä Korvatunturin väki ehtii ja jaksaa käydä joulukirkossa ja tonttukoululaisten joulujuhlassa sekä vaihtaa keskenään pieniä joululahjoja.

Parasta kirjassa minusta oli ja on edelleen kuvien lukemattomat ja humoristisetkin yksityiskohdat. Jokaista piirrosta voi pysähtyä tutkimaan pitkäksi aikaa. Erityisesti tehdas, jossa valmistetaan puisia leluja, on kuvattu tarkkaan. Minä, Mauri Kunnas -kirjasta opin, että Kunnaksen isällä oli oma puusepänverstas, jossa valmistettiin puuleluja. Jotkut isän verstaan lelut Kunnas on kopioinut suoraan Joulupukki-kirjaan.


Kuvakirjaa ei ole rasitettu liian pitkillä teksteillä, kuvat puhuvat ja ovat pääasia. Kunnaksen elämäkerrasta selvisi myös, että Kunnas todella pitää kaikesta jouluun liittyvästä. Hän onkin julkaissut myös jokusen muun jouluun liittyvän kuvakirjan.

Kuriositeettina pieni kuvavertailu, joka on hämmentänyt minua jo monta vuotta. Katsokaapa tätä aukemaa Joulupukista. Tässä on Kunnaksen näkemys Korvatunturista.


Ja tässä alla on virolaisen lastenkirjailijan Lehte Hainsalun kirjan Pikkurilli (1994) aukema, kuvittanut Lea Malin. Plagiaatti vai kunnianosoitus Mauri Kunnakselle? Mitä te sanotte? 

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Tiina Lehikoinen: Multa

Tiina Lehikoinen: Multa
Osuuskunta Poesia, 2016
Sivuja : 101
Mistä sain kirjan: Lahjaksi Johanna V:ltä – kiitokset!


Piskuinen Osuuskunta Poesia tekee kyllä kiinnostavimmat runokirjat tällä hetkellä! Tamperelaisen Tiina Lehikoisen Multa on kirjoittajan viides runokokoelma. Ja ensimmäinen, jonka olen Lehikoiselta lukenut. Kirja on jo esineenä miellyttävä. Pidän kompaktinkokoisen kirjan kannen hieman rouheasta pinnasta ja teoksessa käytetystä kirjasimesta. Mustilla välilehdillä kirja rytmittyy osastoihin. Luin kirjan kerran, kaksi, kolmatta kertaa selailin, merkkailin tarralipareilla koskettaneita kohtia sinne tänne.

Lehikoisen Multa on sukellus syvään maaperään. Sen teemana on kuolema, sekä fyysisen ruumiin että dementoituvan henkilön kielen kuolema. "kieli takkuuntuu, kauheat karvat, haen olemisellesi pohjaa / kukit mustaa, yhä ohuempaa ihoa" (s. 16) Tässä on paljonkin tuttua: olin kerran yhden kesän apulaisena hoivakodissa, jossa muistisairauden tuhoava vaikutus kieleen (ja hahmotuskykyyn, muun muassa) avautui minulle konkreettisesti.  "sinulta puuttuu muisti ja kieli, lihoiltasi nimittäjä / materiaalisessa katsannossa olet nolla / sillä tässä maailmassa ei voi olla yksilö ilman minää / sinun on mahdotonta sanoa sitä ääneen" (s. 53)

Kuollut ruumis muuttuu taas maaksi, mutta multa on myös uuden elämän kehto: "tajuntasi aavikolle puhkeaa kultapiisku / tai pientareilla viihtyviä pukinjuuria, / multaa tarvitaan kokonainen kumpu" ( s. 51) Lehikoisen kieli on kaunista; huikein kohta kirjassa on mielestäni kursiivilla kirjoitettu äännevyöry (s. 79), josta tässä vain alku: "mullan alla, aloitan alusta, aloitan alhaalta ahtaasta / maasta, mahasta, lahoavasta lihasta, aloitan matojen / ahtamista aivoista, aivastan, alitan maan likaiset / kerrostumat, kumarat luut, luteet, laulusi kumpuaa / kaukaa --- "

Pitää vielä sanoa, että Multa aiheutti minussa pienen tekstikateuden. Yritin nimittäin reilu vuosi sitten itse kirjoittaa runosikermää muistisairaudesta, mutta Lehikoisen Multaan verrattuna pöytälaatikkotekeleeni (jo kuopattu!) oli kyllä kovin kömpelö. Hieno kirja, joka ehdottomasti kestää aikaa ja lukukertoja. Tämä opus on 6.4. klo 18 Rikhardinkadun kirjastossa Runo vie! -lukupiirin kirjana. Tekijä on tulossa itse paikalle, tulkaahan tekin runouden ystävät, jotka pääkaupunkiseudulla asustatte. Multa on herättänyt lukijoissa paljon mielenkiintoa, ja ainakin Helmet-kirjastoissa kokoelmaa saa jonkin verran jonottaa. Mikä on mahtavaa – ihan huippu juttu, että runous kiinnostaa!

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Lapsuuteni kirjasuosikit: Näkymätön lapsi

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia
Suomentanut: Laila Järvinen
WSOY, 1982 (Viides painos)
Sivuja: 167
Mistä sain kirjan: Omasta hyllystä


Muumit eivät kuuluneet lapsuuteni lukemistoihin kahta poikkeusta lukuunottamatta. Meillä oli kotona albumillinen Tove Janssonin anarkistisia muumisarjakuvia. Lisäksi sain Näkymätön lapsi -kirjan lahjaksi äidiltä ollessani ehkä kymmenvuotias. Vaikka kertomuskokoelmasta tulikin minulle tärkeä kirja, en kuitenkaan tarttunut muihin muumikirjoihin ennen kuin vasta aikuisena, jolloin etenkin Muumilaakson marraskuu kävi suoraan sydämeen.

Luin Janssonin Näkymättömän lapsen nyt uudelleen Luetaanko tämä? -blogin Lapsuuteni kirjasuosikit -haasteeseen. Kirja sisältää yhdeksän lyhyehköä kertomusta Muumilaakson väestä. Osa tarinoista oli muistissani jo ennen lukemista, melkein kaikki loputkin palautuivat mieleen lukiessa. Lapsena pidin eniten nimikkokertomuksesta, jossa ironisen tädin näkymättömäksi säikyttelemä Ninni tulee vähitellen näkyväksi muumiperheen rakastavassa hoivassa. Nyt luettuna kuitenkin kertomus Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin tuntui jotenkin läheisimmältä. Tavaroihinsa kiintynyt Vilijonkka pelkää kaikenlaista, ennen kaikkea hirmumyrskyä. Kun myrsky ja tuhoava vesipatsas lopulta sitten tulevat ja nielaisevat Vilijonkan talon, Vilijonkka onkin aivan tyyni. "Vilijonkka henkäisi syvään. – Nyt minä en enää koskaan pelkää, hän sanoi itsekseen. Nyt minä olen ihan vapaa. Nyt minusta on hauskaa mikä vain." (s. 57)

Muissa kirjan kertomuksissa Muumipappa kohtaa yksinäisellä retkellään puhumattomia hattivatteja, Nuuskamuikkunen antaa nimen pienelle Ti-ti-uulle ja joulun tulo hämmentää talviunilta kesken kaiken herännyttä muumiperhettä. Kertomus Maailman viimeinen lohikäärme kuvaa nokkelasti Muumipeikon ja Nuuskamuikkusen ystävyyssuhdetta – ja jälkimmäisen loistavaa tilannetajua!

Jos muumit ovat jostain syystä jääneet lukematta ja muumitietous perustuu lähinnä TV-animaatioon ja oheistuotteisiin, suosittelen aloittamaan perehtymisen tästä pienestä kertomuskokoelmasta.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan opuksella kohdan #22: Kuvitettu kirja.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
Kirjapaja, 2016
Sivuja: 168
Mistä sain kirjan: Oma ostos


Nyt on tärkeä kirja! Luin tämän Laura Honkasalon teoksen hyvin nopeasti jo viikon päivät sitten. Pienen muhittelun jälkeen on aika avata oma sanainen arkku.

Jonotin tätä viime vuonna ilmestynyttä kirjaa kirjastosta, mutta löysin sen mukavasta alennuksesta kotiostarin kirjakaupasta – kyllä, Infossa myydään robotti-imurien lisäksi myös joitakin kirjoja – ja yhtään empimättä ostin omakseni. Kyllä kannatti. Honkasalon Pöytä yhdelle on mielestäni vielä parempi kuin tekijältä aiemmin lukemani tietoteos Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman (Kirjapaja, 2014). Yksinäisyyttä ja yksin olemista käsittelevä kirja koskettaa minua aiheensa puolesta. Vietän nykyään päiväni yleensä yksin, ihan konkreettisesti, ja tunnen itseni toisinaan myös yksinäiseksi. Kuitenkin ehkä harvemmin kuin joskus aiemmin. "Halusin kirjoittaa yksinäisyydestä, koska se on tabu. --- Yksinäisyyttä kammotaan. Yksinäinen pelkää jäävänsä entistä enemmän yksin, jos sanoo suoraan, että on yksinäinen." (s. 9) Tästä tabuaiheesta Honkasalo saa kirjoitettua loistavan tietokirjan, jolla on sanottavaa varmasti sekä yksinäiselle että seurapiirihaille, joka kenties kieltäytyy näkemästä perimmäistä yksinäisyyttään.

Honkasalo limittää kirjassa omia kokemuksiaan eronjälkeisestä yksinäisyydestään anonyymiksi jäävien haastateltavien tarinoihin ja nettipalstoilla käytyihin keskusteluihin. Aluksi tutuntuntuisista kokemuksista lukeminen tuntui hiukkasen raskaalta ja tunteisiin käyvältä, mutta teoksella on valoa kohti käyvä loppu. Honkasalon yksinäisyys väistyy, ja kirjan loppupuolella yksin olo näyttäytyy voimavarana taakan sijaan. Yksin olemista tulisi jokaisen oppia sietämään – ja siitä voi myös nauttia, silloin kun se on oma valinta. "Miksei yksin voisi tehdä kaikkea mitä seurassa?" (s. 154)

Kirjan lopussa on lähdeluettelon lisäksi mielenkiintoinen listaus romaaneista ja muistelmista, jotka käsittelevät tavalla tai toisella yksinäisyyttä. Itse lisäisin listalle vielä Mika Waltarin klassikon Sinuhe Egyptiläinen, jonka tarina on lohduttanut minua jo vuosien ajan.

Honkasalon kirjalla ruksin yli Helmet-lukuhaasteen kohdan #13: Kirja "kertoo sinusta".

perjantai 17. helmikuuta 2017

Tove Jansson: Viesti – Valitut novellit 1971-1997

Tove Jansson: Viesti – Valitut novellit 1971-1997
WSOY, 1999
(Ruotsinkielinen alkuteos Meddelande ilm. 1998)
Suomentaneet: Kyllikki Härkäpää, Kristiina Kivivuori, Eila Pennanen, Oili Suominen ja Päivi Taubert
Sivuja: 325
Mistä sain kirjan: Omasta hyllystä


Tove Janssonin novellivalikoima sisältää kolmisenkymmentä tarkkanäköistä kertomusta – usein jollain tavoin hitusen nyrjähtäneistä ihmissuhteista tai kohtaamisista. Muutama novelli oli minulle jo ennestään tuttu Reilua peliä (1990) -kirjasta, joka teki minuun lukiovuosina luettuna suuren vaikutuksen.

Janssonin novellit ovat yleensä avoimemmin tai peitellymmin omaelämäkerrallisia. Novellissa Sarjakuvapiirtäjä Jansson kertoo loppuunpalaneesta sarjakuvataiteilija Allingtonista, jonka luoma Blubby-hahmo on alkanut elää omaa elämäänsä kaupallistettuna: "Ja sitten olivat Blubbyfilmit, Blubbyviikko ja lapsiteatteri ja toimittajat ja kaikki esitelmät Blubbysta ja koko hyväntekeväisyys ja jokin juttu joka nimettiin Blubbyn marmelaadikampanjaksi... Pyhä Mooses. No, oli miten oli, hän ei pystynyt koskaan sanomaan ei. Ja sitten hän väsyi." (s. 79) Suurisilmäinen Blubby-hahmo on helppo yhdistää muumeihin ja Allington Janssoniin itseensä.

Avoimesti omaelämäkerrallisiin novelleihin kuuluu teoksen päättävä niminovelli Viesti, joka antaa kuvan siitä valtavasta viesti- ja kirjetulvasta, joka Janssonin tavoitti. Fani- (ja yllättävää kyllä myös viha)postin sekä kaupallisten yhteistyötarjousten lisäksi Jansson sai arkisia viestejä elämänkumppaniltaan: "Hei, tulen myöhemmin, lämmitä keitto -- Pusi, T" (s. 321) Epätoivoiset ja osin häiriintyneetkin lukijoiden lähestymiset ("Te murhasitte Karin Boyen", s. 324) ja firmojen muumituotteita koskevat kyselyt ("Odotamme mitä pikimmin arvoisaa vastaustanne tiedusteluumme koskien WC-paperiin pastelliväreillä painettavia muumiaiheita", s. 320) lomittuvat novellissa. Tuloksena on aivan huikean absurdi kokoelma viestejä, joiden maanläheisenä kontrastina ovat Tootin jättämät lappuset koskien pyykkiä, postia ja puhelinsoittoja.

Suosikkinovellini valikoimasta on ehkä Kesälapsi. Se kertoo pikkuvanhasta pojasta, joka tulee kesänviettoon saaristoon ja saa pian kesäperheensä sisäisen dynamiikan horjumaan. Myös novelli Orava on varsin nokkela – loppu oli yllättävä ja tuore siitä huolimatta, että olen ilmeisesti kuullut tämän luettuna joskus jossain kirjaston Novellikoukussa. "Senkin pahuksen orava, hän sanoi hiljaa ja ihailevasti. Hän seisoi pimeässä vieläkin saman huikean hämmästyksen vallassa, polvia heikotti hiukan ja hän tajusi hämärästi, että nyt oli kaikki muuttunut juurta jaksain." (s. 205)

Tällä kirjalla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin novellihaasteeseen (yht. 32 novellia), ja Helmet-lukuhaasteesta kuittaan valikoimalla kohdan #23: Käännöskirja.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Lukumaraton on täällä – päivittyvä postaus


Ystävänpäivän lukumaraton on täällä taas! Sitä emännöi tällä kertaa Tuntematon lukija -blogin Hande, ja maratonille voi lähteä liukuvasti ajanjaksolla 11.-14.2. Itse aloitan tänään sunnuntaina klo 10.30, onhan sopivasti myös Lukurauhan päivä. Maratonilla tarkoitus on siis lukea 24 tunnin puitteissa niin paljon kuin ehtii, jaksaa ja haluaa.

Omassa kirjapinossani on sekä proosaa, runoutta, tietoa että myös aika paljon sarjakuvaa, sillä en usko keskittymiskykyni muuten riittävän. Aivan ensiksi aion lukea Tove Janssonin Viesti-novellivalikoiman loppuun. Kello käy ja kirjat huutelevat kutsuvasti!


Klo 13.19 Luin Janssonin Viestin juuri loppuun. Puolikkaaseen kirjaan kului 2 tuntia, 45 minuuttia. Riemastuttava novellivalikoima, vaikka tässä Bon-pokkariversiossa oli luvattoman paljon hassuja painovirheitä tyyliin "muna" kun pitäisi olla "mutta". Teen kirjasta myöhemmin oman postauksen. Luulen, että tarvitsen nyt pienen tauon ja pussillisen irtokarkkeja, joten poikkean kaupassa.

Klo 15.04 Nyt on luettu sarjiksia! Rikki – Taidetta mielenterveydestä (2016) on albumi, jossa on pääosin sarjakuvaa, mutta myös jonkin verran runoutta ja muita ilmaisutapoja. Tekijäkaarti on käsittääkseni vielä melko nuorta ja jokaisella heistä on omakohtainen kokemus mielenterveysongelmista. Viime vuonna ilmestynyt albumi saa tänä vuonna jatkoa. Ostin albumin jo syksyllä Helsingin sarjakuvafestivaaleilta, mutta en ollut uskaltanut kuin selailla sitä. Nyt se on luettu, eikä sarjakuvapläjäys käynyt liian ahdistavaksi, vaikka aiheet olivat rankkoja. Lahjakkaista tekijöistä nostan tässä esille Siiri Viljakan, jonka sarjakuva Kohti B-lausuntoa avaa albumin. Pidän erityisesti Viljakan sarjakuvan niukasta väripaletista.

Siiri Viljakka: Kohti B-lausuntoa

Klo 19.25 Luin yhdeltä istumalta Laura Honkasalon kirjan Pöytä yhdelle – Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta. Järkyttävän vahva lukukokemus, melkein jo etsin kirjailijan yhteystietoja kirjoittaakseni hänelle hysteerisen fanitytön (tai paremminkin -tädin) kymmensivuisen tilityksen. Okei, ehkä vedän vaan syvään henkeä ja totean, että suosittelen tätä opusta Ihan Kaikille. Nyt en pysty lukemaan mitään vähään aikaan. Ehkä suihku ja sitten hieman runoutta? Honkasalon kirjasta tulee aivan varmasti oma postauksensa tähän blogiin lähipäivinä.

Pöytä yhdelle on katettu.

Klo 10.30 Honkasalon kirjan jälkeen en tosiaan pystynyt lukemaan enää mitään. Sen sijaan unohdin lukemisen ja kirjoittelin yhtä juttua yömyöhään. Aamulla herättyäni luin Pauliina Haasjoen runoja kokoelmasta Hiukset (2013). Ei mitään pikaruokaa, maratonin puitteissa en ehtinyt lukemaan teosta kokonaan. Jatkan myöhemmin sen loppuun. Lukumaratonille varaamastani kirjapinosta jäi tuleville päiville vielä monta kiinnostavaa kirjaa. Hyvä niin.

Lukumaratonin koonti
Tove Jansson: Viesti – Valitut novellit 1971-1997 – (luin puolet kirjasta), 140 sivua
Rikki n:o 1 – Taidetta mielenterveydestä – 108 sivua
Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta, 168 sivua
Pauliina Haasjoki: Hiukset – (luin osittain), 32 sivua
Yhteensä: 448 sivua 

perjantai 10. helmikuuta 2017

Velma Wallis: Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa

Velma Wallis: Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa – Atapaski-intiaanien legenda Alaskasta
Like, 2004 (Toinen painos, alkuteos ilmestynyt 1996)
Sivuja: 205
Suomennos: Tuomas Kilpi
Piirrokset: Jim Grant
Mistä sain kirjan: Omasta hyllystä


Tämä opus ehti muhia hyllyssäni kauan ennen kuin lopulta sain tartuttua siihen. Olin aiemmin lukenut Velma Wallisin intiaaniromaanin Kaksi vanhaa naista, josta pidin paljon. Syystä tai toisesta Lintutytön lukeminen oli kuitenkin jäänyt. Nyt asian laita on korjattu!

Kirjailija Velma Wallis on syntynyt Alaskassa 1960 ja hän kuuluu Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöön. Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa perustuu kahteen Alaskan intiaanien kertomukseen, jotka Wallis on kirjailijan vapaudella ja luovuudella yhdistänyt yhdeksi eheäksi tarinaksi.

Romaanin toinen päähenkilö, Lintutyttö, on itsenäinen intiaani, joka pitää metsästämisestä eikä välitä lainkaan opetella heimon naisille kuuluvia perinteisiä töitä. Toinen päähenkilö, Daagoo, on taas haaveiluun taipuvainen nuori mies, jota kiinnostaa enemmän vaellella yksinään ja tutkia uusia paikkoja kuin metsästää riistaa heimonsa miesten kanssa. Kun Lintutytön vapautta uhkaa avioliiton solmiminen, hän karkaa heimonsa parista. Myös Daagoo tahollaan jättää oman heimonsa ja sen odotukset ryhtyen etsimään maata, jossa auringon kerrotaan paistavan ikuisesti.

Aika täsmälleen kirjan puolivälissä Lintutytölle käy kauheita. Eri intiaaniheimojen välillä on nimittäin ikiaikaisia jännitteitä, jotka purkautuvat väkivaltaisina yhteenottoina. Myöskään Daagoo ei välty menetyksiltä. Tarina on paikoitellen raaka, ja kirjan jälkisanoissa Wallis kertookin olleensa huolestunut sen väkivaltaisuudesta. Romaani on kuitenkin myös vahva kertomus sitkeydestä ja vaikeuksien voittamisesta sekä lopulta myös kotiinpaluusta ja uudesta alusta. Loppu on toiveikas, joten tähän kirjaan kyllä herkempikin uskaltaa tarttua.

"Tarinan opetus on, että me kaikki lähdemme kotoamme eri syistä, mutta jonain päivänä meidän on palattava takaisin. Se pätee lähes kaikkiin", kirjoittaa Velma Wallis kirjan jälkisanoissa.

Kuittaan tällä romaanilla Helmet-lukuhaasteen kohdan #43: Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset – Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut
Karisto, 2016
Sivuja: 137
Mistä sain kirjan: Kirjastosta


Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset on jo toinen 1800-luvulle sijoittuva fiktiivinen päiväkirja, jonka olen lukenut noin kuukauden kuluessa. Jukka Viikilä pujahti Engelin nahkoihin, Sammalkorpi taas kertoo katkelmallisissa päiväkirjamerkinnöissä nuoren venäläis-ranskalaisen Iax Agolaskyn tutkimusmatkasta Luoteis-Venäjän loputtomissa metsissä. Agolasky pääsee avustajaksi kiistellyn tiedemiehen, professori Moltiquen seurueeseen tutkimaan eristäytynyttä metsäkansaa, jonka jäsenillä on enemmän tai vähemmän eläimellisiä piirteitä. Onko kyse loppujen lopuksi eläimistä vai ihmisistä? Onko se, mitä ei ole sallittua tehdä ihmiselle, luvallista tehdä eläimelle tai eläinihmiselle? Sisäiset ristiriidat alkavat repiä Agolaskya, joka saa vähitellen luotua luottamuksellisen yhteyden luolassa asuviin "varjojen lapsiin".

Matka saakin pian painajaismaisia piirteitä, sillä ankarien luonnonolojen lisäksi Agolaskya uhkaavat seurueen muut jäsenet, joiden näkemykset metsäkansasta eroavat Agolaskyn havainnoista. Moltique, hulluksi tuleva tiedemies, on ehkä hieman kulunut hahmo kirjallisuudessa, mutta tutkimusmatkailijoiden leirissä kehkeytyvät riidat ja nouseva väkivallan uhka on kyllä kuvattu herkullisen piinaavasti. Agolaskyn on lopulta tehtävä oma ratkaisunsa sydäntään kuunnellen.

Sammalkorven kirjan tarina pohjautuu Pekka Nikruksen taidevalokuvasarjaan Varjojen lapset vuodelta 1994. Kuvasarja on Nikrusen taittamassa ja piirroksin kuvittamassa kirjassa myös liitteenä. Itse tutustuin näihin Nikruksen kuviin Rumpu ja kamera -albumin (Musta Taide 2/1997) kautta. Varjojen lasten kuvat kiehtoivat minua siinä määrin, että käytin niitä erään kirjoittamisharjoituksen lähdemateriaalina ohjatessani ammoin aikuisten luovan kirjoittamisen ryhmää. Muistan, että ryhmäläisissä eläinihmislasten kuvat herättivät vahvoja tunteita. Olinkin hurjan innoissani, kun kuulin Sammalkorven saaneen innoituksen romaanin kirjoittamiseen juuri kyseisestä Nikruksen valokuvasarjasta.

Paflagonian perilliset voitti Savonia-palkinnon 2017. Romaanilla kuittaan Helmet-lukuhaasteen kohdan #9 Toisen taideteoksen inspiroima kirja.

torstai 2. helmikuuta 2017

Niina Hakalahti: Lumilinna

Niina Hakalahti: Lumilinna
Karisto, 2016
Sivuja: 223
Mistä sain kirjan: Omasta hyllystä, arvontavoitto Lukutoukan kulttuuriblogista


"Dna oli maailman vahvin köysi, se hirtti ilman, että sitä edes pujotettiin kaulaan." (s. 188)

Täytyy tunnustaa, että tuskin olisin tarttunut tähän kirjaan, ellei arpaonni olisi osunut kohdalleni Lukutoukan kulttuuriblogissa (kiitokset!). Valitsin kuitenkin Niina Hakalahden Lumilinnan palkinnokseni tarjolla olleista kirjoista, sillä halusin haastaa itseni lukemaan jotain itselleni vieraampaa. Myönnän, että luulin aluksi valinneeni kevyen viihdevälipalan, mutta romaanin tutunoloisesta alkuasetelmasta päästiinkin tarinan edetessä syvempiin vesiin, totuuden ja valheen sekä hukatun identiteetin teemoihin. Itse asiassa varsin ajankohtaisiin ja tärkeisiin kysymyksiin.

Päähenkilö Sami Sumijoki on sympaattinen tyyppi. Hiukan kliseisesti hän työskentelee mainostoimistossa copywriterina. Ei siinä mitään, oli kyllä oikein mielenkiintoista seurata firman hipsterimäistä meininkiä. Oma isäni teki koko työuransa mainostoimistossa, joten kyseisessä maailmassa on minulle paljonkin (kiusallisen) tuttua. Hakalahti osaa kuvata mainostoimiston väkeä ja toimintakulttuuria herkullisesti ja pilke silmäkulmassa. Samin uutukainen tyttöystävä Veera, joka hahmona oli mielestäni hiukan ärsyttävä mutta kuitenkin uskottava, takertuu pian siihen, ettei Sami kerro lapsuudestaan juuri mitään. Vähitellen salaisuuksien verho alkaa raottua, eikä Sami oli ainoa, joka ei ole kertonut kaikkea.

Lumilinnan juonesta ei voi juurikaan kirjoittaa paljastamatta liikaa niille, joilla romaani roikkuu vielä lukujonossa. Yllättävät käänteet ovat nimittäin Hakalahden romaanin suola ja pippuri. Pari juoneen kätkettyä yllätystä onnistuin harmikseni ennakoimaan hitusen liian aikaisin, mutta kertomuksessa riitti kyllä trillerimäisiä piirteitä loppusivuille asti. Nopealukuinen romaani, jossa näennäisen kepeään kuoreen on kätketty taitavasti tummiakin sävyjä.